home



A      B      C      D      E      F      G      H      I      J      K      L      M      N      O      P      Q      R      S      T      U      V      W      X      Y      Z

Richard B. Kamins     I do not want to spoil the sense of discovery that the listener should get from Fugu. This is quiet, yet dynamic music that compels and invites you to listen. When you do, the results are very impressive. Give yourself time to move into this group’s creations. —    Cadence Magazine

David Keenan     Guitarist Scott Fields grew up in the Hyde Park area of Chicago’s Southside, the very turf that birthed the AACM, and his Ensemble—a floating collective that over the years has included such luminaries as cornetist Rob Mazurek, percussionist Michael Zerang and guitarist Jeff Parker—is named in tribute to The Art Ensemble Of Chicago. This That is a heavy trio session, pairing Fields with cellist Peggy Lee and drummer Dylan Van Der Schyff, and it’s even better than Mamet, his extraordinary tribute to the plays of David Mamet that surfaced earlier this year. Whereas that was a subtle, conversational work, This That finds Fields tossing off manic proto-Metal flurries that land somewhere between the early motorpsycho extremities of guitarist Makoto Kawabata’s work with Musica Transonic and the heavy melodic strong work of free jazz guitarist Tisziji Muñoz. Cello and drums provide a skewered counterpoint, pirouetting around the margins as Fields channels straight through the heart. —   The Wire



    Despite the potentially clunky concept — the compositions inspired by the plays of David Mamet — Chicagoan guitarist Scott Fields, here flanked by bassist Michael Formanek and drummer Michael Zerang, confounds expectations with a really listenable and inventive approach to group explorations. His score alternates bursts of Mamet dialogue with sections of directed improvisation. The group intone their lines like actors, mumbling phrases and snapping back in argument. Mamet’s writing is very aware of rhythms in speech patterns — most evident in the cyclical despair of American Buffalo. Fittingly enough, that play fuels one of the trio’s most swinging takes, moving into protorock territory that at points sounds like TNT-period Tortoise. The Woods starts quietly, subtly droning and chattering with a section “meant to evoke dusk near a pond in a Midwest forest with its crickets and loons and raccoons and wind rustling through the trees….” Tension builds and spills into violence, the group slamming straight into a wall of dead feedback, while a despairing undercurrent breaks and submerges the players. —    The Wire

Chris Kelsey     Whether or not a group later than a quartet can collectively improvise in an artful manner is an open question, even thirty-odd years after the recording of those two landmark albums [Free Jazz and Ascension], but if it is to happen, it seems certain that an imposed structure is necessary to avoid the pitfalls of utter cacophony. Fields’ ensemble does that, for the most part, and while in this particular performance the effect is not wholly successful, this talented composer has given more than a hint of how it may eventually come about. —   Cadence Magazine

Jouko Kirstilä     Sain vähän aikaa sitten jotenkuten päätä sekoittaneen Phillip Johnstonin erikoisen levyn selvitettyä, kun käsiini tuli toinen saman tyylinen nikkaroitavaksi. Mikäpä siinä, olen aina ollut erikoisuuksien tavoittelija. Joskus se vain tuntuu niin vaikealta. Voimakasrakenteinen raaka free on omiaan meikäläiselle. Se imee mukanaan. Scott Fieldsin kokoonpano ei kuitenkaan lupaa mitään tämän suuntaista. Sen voi havaita jo pelkästään katsomalla soitin yhdistelmää kokoonpanossa. Tiedossa on taiteellisesti sointujen ääripäiden hakemista. Musiikillinen kokonaisuus, jota ei voi kuunnella ohimennen toisella korvalla. Parempi on laittaa “lappuset” korville ja pakottaa itsensä syventymään saadakseen soittajien tavoittelemat tarkoitusperät selville. Raaka voima ja tempo siis puuttuvat tykkänään tästä “lättysestä”. Jonkinlaista sointien harmoniaa tästä kaikesta huolimatta voi lytää, mutta ei se nyt mitenkään svengaa. Svengiä saa kyllä hakemalla hakea. Kolmannen kappaleen “Eh Joe” aivan loppuosassa soitto kulkee tehoja lisäten ja selkeä freen voima tulee esiin. Siinä kohdassa voisi jopa sanoa, että nyt svengaa.

Levyn nimi “Samuel” viittaa Samuel Beckettiin, joka on ollut Scott Fieldsin musiikillisen ilmaisun inspiroija hänen aikaisemmalla “Beckett” albumilla. En kyllä mitenkään lydä sitä yhteyttä, mutta enpä silti ole Beckettin kirjalliseen tuotantoon myskään syventynyt. Tämä levyn sisältä on ammennettu lähinnä hänen näytelmäteoksista. On sanottu, että “Samuel Beckettin kirjalliset teokset näyttäytyvät abstrakteina heijastuksina Fieldsin sävellyksissä, joissa Ensemblen musiikillinen runous yhdistyy rikkaaseen dynamiikkaan”. Niinpä niin, hienosti on sanottu, mutta äärimmäisen abstraktinen käsite. Itse en tällaista yhteyttä pysty lytämään. Sävellykset ovat käsittämättmiä, epähavainnollisia, puhtaasti ajatuksellisia, joista en lydä konkreettista pohjaa. Tässä kuljetaan hämärän rajamailla, missä improvisoidun ja kirjoitetun musiikin raja jää epäselväksi. Soittajat toimivat kuitenkin järjestäytyneesti ja soitto kulkee yhteen vakiintuneen kaavan mukaan. Se on kuitenkin varma, että yhdellä kuuntelulla tästä levystä ei saa paljoakaan irti.

Viidenkympin rajapyykin jo ylittänyt Scott Fields aloitteli itseoppineena rock muusikkona. Nykyään hänet tunnetaan parhaiten kitaristina, joka pyrkii sekoittelemaan sävellettyä musiikkia omintakeiseen itse kehitettyyn sävellajista toiseen siirtyvään kirjoitettuun musiikkiin, mikä on tullut hänen tavaramerkiksi aikaisemmista levytyksistä. Häntä voidaan nykyään pitää melko puhtaasti avant-garde jazzin ja kokeilevan uuden musiikin edustajana. Yhtye vieraili muuten juuri kesäkuun alussa Kerava Jazzeilla. Vahinko vaan, etten itse voinut lähteä Keravalle tänä vuonna, sillä kaikenlainen tällainen erikoisuus kiinnostaa ja konserttitilanne on aina oma lukunsa. Siellä se autenttisuus ja musiikillinen ilmaisu yleensä lytyvät aivan eri tavalla kuin levyiltä. —   Jazzrytmit

Markus Klohr     Wer Elliott Sharp kennt weiss, dass der ständige Verbleib im Experiment für den Gitarristen mehr zählt als Konvention und Schema. Im Instrumentalkollegen Scott Fields, einem zeitlos renitenten Rocker, hat Sharp einen Seelenverwandten gefunden. Ihr Stahlsaiten-Akustikgitarrenprojekt dokumentieren sie in der neuen Aufnahme “Afiadacampos”. Eine Klangreise mit unbekanntem Ziel, vorbei an den Urgrün den des reinen Klangs, dem Meer unendlicher Obertne und zarten Melodiewlkchen. Independent meets Jazz, Rock meets Classic, Sound meets Structure. Die beiden mischen Improvisation mit wohlbedachten Klangskizzen, Virtuosität mit simplem Saitenkrachen. Ein Heidenspass für die beiden Musiker, zweifellos. Ein hartes Stück Arbeit — lohnenswerte gleichwohl — für den Zuhörer. —   Jazz Podium

Reiner Kobe     Elliott Sharp in allen Gassen: hin und wieder lässt sich der Gitarrist auf Zwiegespräche mit Kollegen ein Scharfefelder zieht sich mit einem Dutzend Stücke in die Länge. Das ausufernde Techtelmechtel aus wilder Ausgelassenheit, zarter Sinnlichkeit und abrupten Brüchen ermüdet auf die Dauer und ist wohl nur für Gitarren-Freaks geeignet. Scharfefelder bezeichnen kein musikalisches Neuland und sind insgesamt akustischer Kunst verpflichtet. Sie sind die direkte Übersetzung der beiden Protagonisten Namen Sharp und Fields. Der 1959 geborene Chicagoer Gitarrist Scott Fields mit Wohnsitz Köln hat mit vielen innovativen Vertretern des aktuellen Jazz gearbeitet. —   Jazz Podium

Budd Kopman     Although we are told that first impressions are usually correct (the “go with your gut” approach), the liner notes for this release nearly derailed my enjoyment of the music. The notes, such as they are, were written by Fields and consist of a stream-of-consciousness collection of words and phrases in a postmodern style full of in-jokes and self-references, but also a lot of information if you stay with them (including a somewhat snide reference to Kali Fasteau, who does not even know Fields). Some of them are funny, even witty, and Fields actually makes a mistake (“Hendrix’s flat nines” [the Foxy Lady chord] is really a sharp nine), but one phrase is repeated quite a few times: “pitch and timbre over time.”

Boiled down, then, that phrase is exactly what this music is about. Fields gives some more hints, bolding and capitalizing the words melody, harmony, orchestration, rhythm, morphology, taxonomy, and osmosis, which are sprinkled through the notes. The title of the album Song Songs Song probably refers to the fact that tracks 1 and 6 are credited to Parker and tracks 2 through 5 to Fields. After a few close listens, one can easily hear motives or phrases, if not melody, that are presented, passed back and forth and developed, textures that thicken and thin, sound types that range from harmonics to severe distortion, slowly played sections next to ones with speedy runs, free rhythm juxtaposed against straight time.

Neither player can be called a traditional guitar player on this release, but Parker (left channel) is definitely the more lyrical and sentimental—“LK 92” has a very strong and (dare I say) pretty melody with a poignant secondary answering phrase; and “The Fields of Cologne” has an atmospheric “Frenchness” about it that draws one in, plus it has a definite quote from a jazz standard. Fields is much more in your face (note the song titles), and gets more “out there” sounds from his guitar, which come from the world of electronics and stomp boxes, sometimes scraping and pulling the strings (a picture shows him using a violin bow on his strings), sometimes using the volume knob to swell whatever distortion or feedback he is getting at the moment, and hence comes across as more experimental (despite the fact that there are obvious motivic figures), but always in control.

There is a certain messiness about the fast playing, but that might also be purposeful. I also have no idea how the players communicated their intentions to each other; how much was written out or how much was musical or visual cues. The tunes many times just trickle out, so unless you listen intently, where one track ends and another begins might be missed.

In sum, after a rough start, this album grew on me, and might be a winner for those who like to hear instruments pushed to the extreme, but within audible frameworks. —   All About Jazz

biography
events"
projects
recordings
equipment
sound
video
photographs
scores

contact
by recording
by publication

by concert
articles
comparisons
errata
critics